Sain vihdoin tehtyä tarpeeksi tilaa kirjahyllyyni, jotta sain tungettua siihen viimeisenkin ostamani DVD:n. Muutamaa elokuvista en ole vielä katsonut, vaikka siihen olisi ollut monta tilaisuutta. Mikä sitten pistää ihmisen ostamaan keräämään elokuvia? Eskapismin tarve? Se, ettei ole muuta tekemistä? Halu tuntea jotain? Ehkä vastaus on sekoitus kaikkea edellä mainittua. Ehkä vastaus piilee myös ihmisen tarpeessa omistaa, nähdä ja näyttää, että jokin on todella omaa ja hallittavissa. Omasta kirjahyllystä otetun elokuvan voi katsoa koska tahansa, koska se on juuri sitä: oma.

Elokuvilla voi täyttää aukon, jota ei omassa elämässään koe. Voi kokea suuria tunteita turvallisesti kotisohvalla köllötellen tai myötäelää surullisia ihmiskohtaloita itkeä vollottaen.

Jos on pakko nauraa kaivan hyllystä Marxin veljesten tuotantoa, kaihomielisyyden sattuessa päälle katson vaikkapa Englantilaisen potilaan, aggressioita taasen on hyvää purkaa Kill Billin parissa.

Perimmäisenä ihmettelen sitä miksi hautaamme itsemme syvälle jonnekin keinotekoiseen, toisten tuntemiin tunteisiin? Onko myötäeläminen parempaa kuin itse eläminen? Helpompaa se ainakin on. Eihän elokuvan kokemisen tietenkään tarvitse olla niin kompleksista, kuin ajattelen. Joskus on mukava katsoa jonkun toisen onnistumista tai epäonnistumista, vaikka sitten valkokankaallakin, jotta osaa taas arvostaa sitä mitä itsellä on. Osaa antaa arvoa niille ihmisille ja asioille, joilla on merkitystä, täällä oikeassa elämässä.

Kaikki ne tuhannet ihmiset ympäri maailman, jotka eivät ole niin onnekkaita, että voisivat asua omakotitalossa joutuvat jakamaan elintilansa toisten ihmisten kanssa. Varsinkin kerrostaloasumisen "hienous" huomataan silloin kun naapurissa asustaa joku täysin kestämätön tyyppi.
Asuminen esimerkiksi sellaisessa asunnossa, jonka ylä- sekä alapuolella asuu varsin (yö)aktiivista väkeä on kaikkea muuta kuin mannaa hermoille.

Esimerkiksi viime yön Tirsalandiaan käyminen viivästyi noin tunnilla yläkerran naapurien päätettyä, että puolilta öin on hyvä aika harjoitella tanssikuvioita. Ja mikä minä olen siitä valittamaan, oman asuntoni omistajako? Itse asiassa, kyllä, mutta no, antaa ihmisten harjoitella. Ei maailma tähän kaadu. Ja nukkuminen nyt on aika yliarvostettua, joskin toisinaan sitä on kiva harrastaa, kaikessa hiljaisuudessa sittenkin.           

Se, mikä todella rasittaa hermojani on näiden paperinohuiden seinien läpi tunkeva tupakansavu, joka tuntuu kyllä nenään vaikkei allergikko olisikaan. Saatikka sitten niiden kaikkien laittomien aineiden savut, joita alakertalaiset niin auliisti tuntuvat nauttivan. Eikä sille, että savu tulee asuntooni, vaikka ikkuna olisi kiinnikin voi tehdä mitään. Poissuljettu on sekin mahdollisuus, että voisin pitää kesäisin parvekkeeni ovea auki. Miten järjestyssäännöillä voidaan kieltää grillaaminen parvekkeella muttei tupakointia? Parveke on osa asuinhuoneistoa, mutta minä en perkele vie maksa siitä, että asuntooni tuleva ilma on kyllästetty alakerran väen syöpäkääryleiden aromeilla! Vaan taas kerran saan huomata, että niin on avuton pieni ihminen.

Oma osansa on tietysti silläkin, että olen ollut niin etuoikeutetussa asemassa, että olen elämäni ensimmäiset pari vuosikymmentä saanut elää näennäisesti maaseudun rauhassa, jossa on todella voinut nukkua yönsä ikkuna auki ilman, että on kuullut muun kuin oksien rapinan tuulessa tai haistanut muuta kuin raitista ilmaa. Vasta kaupunkiin, ja omilleni muutettuani huomasin miten auvoisassa lintukodossa olinkaan saanut aiemmin elää. Jos eivät kirkon kellot soi niin sitten kavalkadi erilaisia hälytysajoneuvoja painelee ohi tai juopuneet hoipertelevat kadulla omaa asuntoaan etsien. Puhumattakaan siitä, että voi aamulla herätä lehti-imurin läpitunkevaan ääneen tai naapurin mattojen kovaääniseen tuulettamiseen kukonlaulunaikaan sunnuntaiaamuna.

Ei siinä mitään, se on luonnollista, että elämisen äänet kuuluvat talossa. Seksin harrastamisesta tai riitelystä johtuvat äänet minäkin toki siedän, mutta en minä niitäkään mielelläni tuntitolkulla kuuntelisi, ainakaan keskellä yötä (tai ainakin haluaisin tietää mitä sitä on nautittu, jos tuntitolkulla jaksetaan painaa ;)

Voisiko joku julkaista jonkinlaisen kerrostaloasumisen käytöskirjan? Siinä kerrottaisiin ihan alusta alkaen, että jos tulet kotiin aamuyöllä on kohteliasta välttää kovaan ääneen tai kännykkään puhumista rappukäytävässä, ja ettei asunnossaan tarvitse astua pelkästään kantapäillä, sillä jalanpohjaa voi käyttää kokonaisvaltaisesti, jotta äänihaitat saa minimoitua. Ehkä se on liikaa vaadittu, että toisinaan otetaan muutkin huomioon?

Minkälainen naapuri minä sitten olen? Helppo ja ihana, tietysti! Olen harvoin kotona, mutta silloin kun olen musiikki on takuulla päällä ja elokuvat katsotaan asianmukaisella äänenvoimakkuudella. Järjestyssääntöjen mukaan tietysti eletään ja äänenvoimakkuus laskee sitä mukaa mitä myöhemmäksi ilta käy. Pitäisikö tässä nyt soveltaa "maassa maan tavalla" –metodia ennemminkin kuin "tee toisille se, minkä toivoisit itsellesikin tehtävän" –metodia, jonka tehokkuus on osoittautunut erittäin heikoksi. Hommaanko puukengät ja harjoittelen polkkaa aamukahdeksalta tai ostanko viulun ja alan aamuisin ahkerasti harjoittelemaan?                  

Ei silti, on tällä kaupungissa asumisessa hyvätkin puolensa, mutta tällä hetkellä en malta odottaa sitä hetkeä, jolloin voin asettua asumaan omakotitaloon. Jos yksi asia on varma niin se, että omakotitalossa minä elämästäni suurimman ajan tulen asumaan. Siedän ihmisiä aina siihen pisteeseen asti kunnes minun reviirilläni aletaan talloa mielin määrin. Ja nyt sinne on tarvottu kuraisin saappain ja oikein porukalla…

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäisi tehdä jotain tärkeää kuten lukea tenttiin tai kirjoittaa essee?
Tämä tunne iskee tosin vasta aivan viime hetkillä, siis silloin kun aikaraja voidaan laskea ennemmin tunneissa kuin päivissä. Ja mitä tekee ihminen? Panikoi? Päättää päntätä tai skarpata? Mahdollisesti. On olemassa myös se neuroottisen ihmisen itse kehittämä vaihtoehto. Joillekuille se on leipominen, toisille kauan sitten aloitetun kirjan loppuun lukeminen, lenkkeileminen, pyörän ketjujen vaihtaminen, pyykkien mankelointi, wc:n peseminen...lista on lähes yhtä pitkä kuin leveäkin. Minulle tämä sijaistoiminto on siivoaminen. Niin rentouttavaa kuin puhtaassa kodissa eläminen onkin, se voi siivousneurootikolle käydä joskus jopa rasittavaksi ylläpitää omia (joskus lähes päättömiä?! standardejaan)
 (läheisistä puhumattakaan! Raukkaparat kun joutuvat tahtomattaan sivusta seuraamaan tällaisen ihmisen elämää).
Todellinen sijaistoimintojen kavalkadi käynnistyy, kun tärkeän tekemisen sijaan, jokin muu, vähintään yhtä tärkeä asia valtaa neurootikon ajatukset. Perinteisten päivittäisten askareitten kuten tiskit pitää tiskata, kämppä imuroida, pölyt pyyhkiä, roskat viedä jne. neurootikko saa päähänsä, että vessan peilikaappi pitäisi tyhjentää ja uudelleen järjestää, samoin jääkaappi ja kun hommiin kerran ruvetaan, niin käydään saman tien läpi vaate- ja kenkäkaapit! Tekemättömien töiden lista on loppumaton eikä se koskaan lopukaan, sillä siivousneurootikko keksii kyllä aina jotain siivottavaa/paranneltavaa/korjattavaa.
Huh! Onneksi sain nämä ajatukset tuotua julki. Ehkä nyt voin jatkaa tenttiin lukemista...kunhan ensin vien sanomalehdet kierrätykseen, aakkosjärjestän DVD-levyni, siivoan kirjahyllyni ja puhdistan työpöytäni ylimääräisestä roinasta...

Olin haltioissani, kun 13-vuotias veljenpoikani malttoi katsoa kanssani elokuvan, joka on melkein yhtä vanha kuin hänen isänsä! Minua arvelutti enemmän kuin paljon, että mitenkähän nykyajan räiskintään ja toimintaan sekä Duudsonien aivottomiin kotkotuksiin tottunut nuori suhtautuu huumoriin, jossa pysytään vielä sentään hyvän maun rajojen sisäpuolella (ok, no ei ihan täysin, mutta kuitenkin).
Monty Pythonilla on toki sellaista primitiivistä huumoriakin, joka on suunnattu niille, jotka eivät muusta ymmärrä, mutta se menee myös astetta korkeammalle. Huumoria on revitty eritoten ihmisten tavasta käyttää kieltä, kameraleikkauksista ja kuvaustavasta, kohtausten jatkuvuudesta, heppoisesta juonesta, karikatyyrisistä hahmoista ja absurdeista tilanteista. Koomikon työ ja varsinkin hyvän huumorin heittäminen ei ole helppoa. Esimerkiksi ko.elokuvan huonosti englantia puhuvat ranskalaiset ritarit vetoavat myös ranskalaisiin itseensä, sillä stereotyyppisen ranskalaisen tunnistaa heti, mistäs muusta kuin hänen tavastaan ääntää englantia. Pythonit siis tekivät tässä komediaa, jossa tehtiin rankkaakin pilaa vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä, mutta se osattiin perienglantilaiseen tapaan esittää sarkastisella otteella. Kaikkein rankimmin he tuntuvat kritisoivan omaa myyttikulttuuriaan.
Jos minulta kysytään niin tuollainen huumori hakkaa mennen tullen nykyajan "mä lyön sua, niin nauretaan yhdessä, kun vuodat kuiviin" -näennäishuumorin, jossa iloa ammennetaan kivusta. Se, mitä kukakin saa kielellä kikkailevista höhlistä englantilaisritareista on tietysti jokaisen oma asia.


P.S. Kävin muuten eilen kaupassa ja hain kookospähkinän, Tiimarista pienen linnun ja ostin leffan Monty Python and the holy grail. Lintu on narulla kiinni kookospähkinässä.
Saapa nähdä mitä veljenpoika pitää lahjastaan ;)

Mikä siinä on, että osa meistä ihmisistä on ehdottomia kaiken tekemänsä suhteen?
Nähdään toki väreissä, mutta vain mustana tai valkoisena, vaikka värien kirjo olisi loppumaton.
Lapsuudesta ilmiö on tuttu, joskin se menee ajan myötä ohi, kun ihminen kasvaa ja oppii, että asioilla on vähintään kaksi puolta. Enää ei tarvitse päättää kenen kaveri haluaa olla, vain sen takia että muuten jää ryhmän ulkopuolelle. Aikuinen ihminen on vapaa valitsemaan minkälaisia ihmissuhteita sitä haluaa ylläpitää ja vaalia. Varsin eri asia onkin sitten miten moni uskaltaa aidosti olla oma itsensä ja jättää itseä kuormittavat suhteet niille aloilleen.
Kaverisuhteen päättyminen aikuisiällä on, lainkaan yleistämättä, ikävää joskin ilmeisen yleistä. Kun käytetään termiä "ihmiset kasvavat erilleen", haluaisin kyllä tietää miten se voi olla yksinomaan huono asia? Ehdottoman ihmisen mielestä, kaikki mikä ei liity häneen tai edes epäsuorasti kosketa häntä on merkki kaverisuhteen tason laskemisesta. Edellä mainittua termiä käytetään ihmeen usein, joskin väittäisin, että sen sisältö riippuu täysin siitä kuka sanat sanoo. Sisältö voi pahimmillaan olla luokkaa "et ole enää kiinnostunut asioistani, etkä jaksa kuunnella minua ja huoliani 24/7 ja siksi tämä suhde ei enää toimi" Mitä tämä sitten kertoo ehdottomasta ihmisestä? Itsekkyydestä, tai ainakin siitä ettei hän edes halua/yritä ymmärtää toista ja tämän tunteita.
Olipa suhde minkä tyyppinen tahansa, sen tulisi perustua toisen ymmärtämiseen ja tukemiseen, ei arvostelemiseen ja tuomitsemiseen.