Elokuvilla voi täyttää aukon, jota ei omassa elämässään koe. Voi kokea suuria tunteita turvallisesti kotisohvalla köllötellen tai myötäelää surullisia ihmiskohtaloita itkeä vollottaen.
Jos on pakko nauraa kaivan hyllystä Marxin veljesten tuotantoa, kaihomielisyyden sattuessa päälle katson vaikkapa Englantilaisen potilaan, aggressioita taasen on hyvää purkaa Kill Billin parissa.
Perimmäisenä ihmettelen sitä miksi hautaamme itsemme syvälle jonnekin keinotekoiseen, toisten tuntemiin tunteisiin? Onko myötäeläminen parempaa kuin itse eläminen? Helpompaa se ainakin on. Eihän elokuvan kokemisen tietenkään tarvitse olla niin kompleksista, kuin ajattelen. Joskus on mukava katsoa jonkun toisen onnistumista tai epäonnistumista, vaikka sitten valkokankaallakin, jotta osaa taas arvostaa sitä mitä itsellä on. Osaa antaa arvoa niille ihmisille ja asioille, joilla on merkitystä, täällä oikeassa elämässä.
Kommentit