Sain vihdoin tehtyä tarpeeksi tilaa kirjahyllyyni, jotta sain tungettua siihen viimeisenkin ostamani DVD:n. Muutamaa elokuvista en ole vielä katsonut, vaikka siihen olisi ollut monta tilaisuutta. Mikä sitten pistää ihmisen ostamaan keräämään elokuvia? Eskapismin tarve? Se, ettei ole muuta tekemistä? Halu tuntea jotain? Ehkä vastaus on sekoitus kaikkea edellä mainittua. Ehkä vastaus piilee myös ihmisen tarpeessa omistaa, nähdä ja näyttää, että jokin on todella omaa ja hallittavissa. Omasta kirjahyllystä otetun elokuvan voi katsoa koska tahansa, koska se on juuri sitä: oma.

Elokuvilla voi täyttää aukon, jota ei omassa elämässään koe. Voi kokea suuria tunteita turvallisesti kotisohvalla köllötellen tai myötäelää surullisia ihmiskohtaloita itkeä vollottaen.

Jos on pakko nauraa kaivan hyllystä Marxin veljesten tuotantoa, kaihomielisyyden sattuessa päälle katson vaikkapa Englantilaisen potilaan, aggressioita taasen on hyvää purkaa Kill Billin parissa.

Perimmäisenä ihmettelen sitä miksi hautaamme itsemme syvälle jonnekin keinotekoiseen, toisten tuntemiin tunteisiin? Onko myötäeläminen parempaa kuin itse eläminen? Helpompaa se ainakin on. Eihän elokuvan kokemisen tietenkään tarvitse olla niin kompleksista, kuin ajattelen. Joskus on mukava katsoa jonkun toisen onnistumista tai epäonnistumista, vaikka sitten valkokankaallakin, jotta osaa taas arvostaa sitä mitä itsellä on. Osaa antaa arvoa niille ihmisille ja asioille, joilla on merkitystä, täällä oikeassa elämässä.